Jopon rungon keventäminen – mission impossible?

Jopossa on HiTen-teräsrunko. HiTen taas tulee sanoista high tensile steel, eli suuren vetolujuuden teräs. Webistä ei tahdo helposti löytää määritelmää HiTenille, yhdessäkin keskustelussa kerrottiin HiTenin olevan jonkin verran vahvempaa kuin peruslaadun teräs. Ilkikurisesti voisi siis sanoa, että jopon runko on siis tehty hieman kehnointa terästä paremmasta materiaalista. Tarpeeksi järeillä rakenteilla lopputuloksena on kuitenkin kestävä, mutta painava runko. Jopon 50-vuotisjuhlajulkaisussa kehutaan, että rungon pystyputkeen on hitsattu tukiputkia, joiden ansiosta runko kestää normaalin kahden miljoonan iskun EU-vaatimuksen sijaan peräti 10 miljoonaa iskua.

HiTenin suurin etu pyörävalmistajalle on kuitenkin se, että se on halpaa, eli kaikki edullisimman pään markettipyörät vaikuttavat järjestään olevan tästä teräslaadusta valmistettuja. Alibabasta esimerkiksi saa viidellä dollarilla kiinalaisen city-pyörän teräsrungon. Lähellekään näin halvalla sellaista ei tosin saa suomeen tilattua, sillä normaalien maksujen päälle tullenee 48,5% polkumyyntitulli.

Ja sitten onkin jo aika nostaa kissa pyödälle ja suunnata valokeila virtahepoon olohuoneessa, jopon runko painaa nimittäin peräti 3684 grammaa. Tämä ei välttämättä kuulosta äkikseltään pahalta, mutta kun vertailukohdaksi otetaan hiilikuidusta valmistettu Trekin Emonda SLR -maantierunko, joka painaa levyjarruversionakin vain 655 grammaa, niin onhan se jo melkoinen ankkuri. Alumiiniset, jäykkäperäiset maastopyörän rungotkin vaikuttaisivat Bike-Discountista katseltuina asettuvan massaltaan 1700-2200 gramman välimaastoon.

Jopon runkoa on paha mennä keventämään metallia poistamalla (ainakaan heikentämättä sitä), joten se täytynee vain hyväksyä sellaisena kuin se on. Game over. Huippukevyttä pyörää joposta ei saa mitenkään, kun liikkeelle lähdetään puolentoista-kahden kilon takamatkalta verrattuna alumiinirunkoon. Se, mitä on tehtävissä, on suihkaista jotain tyylikkäämpää maalia pintaan ja valita muut osat kevyimmästä päästä. Tässä kohtaa tulikin mieleen vanha jenkkiautoharrastajien sanonta: ”Jos ei se kulje, kromaa se!”

Ajatusleikkejä

No, tietysti koko rungon voisi korvata kevyemmällä, mutta voiko sitä tällöin enää kutsua jopoksi? Likimain jopon näköisen teräsrungon voisi teettää jollain pyöränrunkopajalla, ”parempien pyörien” vahvemmasta kromimolybdeeniteräksestä valmistettuna se olisi HiTen-runkoa selvästi kevyempi koska riittävä lujuus saavutettaisiin vähäisemmällä määrällä terästä. Olisi myös erittäin mielenkiintoista nähdä, millainen kaupunkipyörän runko voisi syntyä nestemuovauksella.

Terästä selvästi kevyempi materiaali on alumiini, joka on tiheydeltään vain kolmasosan teräksen tiheydestä. Tarkalleen ottaen litra alumiinia painaa seosaineista riippuen 2,64–2,81 kg, siinä missä sama määrä terästä painaa 7,75 – 8,05 kg. Alumiinirungon seinämävahvuuksien täytyy kuitenkin olla terästä suurempia, mutta ei kuitenkaan kolminkertaisia, eli lopputuloksena alumiinirunko on tyypillisesti teräsrunkoa kevyempi. Esimerkiksi puolalainen Bike Mielec valmistaa tilaustyönä asiakkaan piirustuksista alumiinirunkoja. Helkamakin luultavasti tiedosti jopon teräsrungon painon ja valmisti (oletettavasti) kevyemmällä alumiinirungolla varustettua jopo3-mallia vuosina 2009-2012. Tämän pyörän Helkama tosin haluaisi varmasti unohtaa, sillä se sai tänä vuonna melkoisesti negatiivista julkisuutta rungon katkettua ajossa. Linkedinistä löytyy melko asiantuntevan oloinen analyysi ongelmasta otsikolla Miksi Jopo hajosi? Virallinen Helkaman tiedote asiasta taas on täällä. Kaiken kaikkiaan, pätevällä suunnittelulla ja toteutuksella alumiinia pidetään kuitenkin best buy -materiaalina keveyttä tavoiteltaessa.

Hiilikuitu on monella tapaa optimimaalinen materiaali pyörän runkoon ja pyörävalmistajien huippumallit onkin pääsääntöisesti valmistettu siitä (pl. Pole). En kylläkään tiedä ensimmäistäkään jopon mallista kaupunkipyörää, jonka runko olisi tehty hiilikuidusta. Tämän markkinaraon hyödyntämistä hillitsee aika tehokkaasti hiilikuiturungon massatuotantoa varten tarvittavan muotin noin 60 000 – 100 000 dollarin hinta. Hiilikuituosien valmistaminen vaatii myös aika paljon käsityötä ja aikaa, eli lopputuloksena runko olisi melkoisen kallis. Pyörän hinta nousisi arvatenkin satoja euroja kalliimmaksi kuin perusmalleilla, mikä ei tekisi hyvää menekille. Vai maksaisitko itse 180 euron Baana Suokista 650 euroa jos se olisi varustettu hiilikuiturungolla ja painaisi 2,5 kiloa vähemmän kuin teräsrunkoinen?

Täältä löytyy englanniksi enemmän asiaa eri runkomateriaaleista.

Polkimien irrotus

Polkimet irtoavat vääntämällä niitä (kapealla) 15 mm kiintoavaimella, tai mieluummin ihan tätä tarkoitusta varten tehdyllä poljinavaimella, jonka pitemmällä vipuvarrella tiukassa olevien polkimien avaaminen helpottuu ratkaisevasti. Allaoleva kuva hahmottaa työkalujen kokoeroja.

Polkimia avatessa on erittäin tärkeää huomata, että vasemman puolen (eli sen puolen jolla ei ole ketjua) polkimessa on vasenkätiset kierteet, eli se avautuukin myötäpäivään vääntämällä. Hyvä muistisääntö on, että polkimet avataan aina takarengasta kohti vääntämällä silloin kun pyörä on oikein päin eli renkaat kohti maata.

Vanhoissa pyörissä polkimet voivat olla tiukassa, jolloin irrotusöljy tulee tarpeeseen. Sitä yritetään saada polkimen akselin kierteisiin eli öljyä suihkutetaan polkimen ja kammen liitoskohtaan (myös kammen taustapuolelta) ja annetaan vaikuttaa ainakin muutama minuutti ennen avausyritystä.

Tällä kertaa polkimet kuitenkin irtosivat pienellä vaivalla ja ilman öljyä. Asiaa saattoi edesauttaa se, että kierteissä ei ollut ruostetta!

Kauan eläköön eurooppalainen polkupyöräteollisuus! Polkimet ovat saksalaisen Marwi Groupin valmistamat ja mallia SP-877.

Ohjainkannattimen irrotus

Ohjainkannatin – eli harrastajakielessä stemmi – on tässä tapauksessa nk. quill-tyyppiä. Tällaiset kannattimet olivat aikoinaan laajalti käytössä, mutta nykyään niitä tapaa lähinnä kaupunkipyörissä. Tämän mallin kiistaton etu on, että sen korkeutta pystyy säätämään vetämällä kannattimen putkea enemmän esille – luonnollisesti toki vasta lukituksen löysyttämisen jälkeen.

Stemmi lukittuu paikoilleen kuusiokolopultilla, jonka avaamiseen tarvitaan tietysti kuusiokoloavain.

Siellä se siintää. Ylläolevassa kolossa pitäisi olla muovi- tai kumitulppa päällä, mutta tästä yksilöstä se on ainakin kadonnut matkan varrelle ja korroosio on päässyt iskemään. Valitettavasti Helkaman jopo-verkkokaupasta ei voi ostaa tällaisia tarpeellisia nippeleitä. Onneksi kyseessä oli kuitenkin vain pintaruoste ja pulttia pystyi edelleen aivan hyvin vääntämään.

Pultti aukeaa tavalliseen tapaan vastapäivään kiertämällä. En mainitse myöhemmissä postauksissani enää avaussuuntaa, paitsi silloin kun se on normaalista poikkeava.

Lopulta pultti kiertyy esiin kannattimesta (paitsi jos kannatin löystyy ja alkaa liikkua ennen tätä).

Tässä kohtaa tullaan tyypillisen ongelman eteen. Stemmi nimittäin jumittuu aikaa myöten paikoilleen, eikä käänny tai nouse vaikka kuinka vääntäisi. Tähän on onneksi hyvin yksinkertainen ratkaisu: lyö kevyesti kuusiokolopultin päähän ja se painuu takaisin stemmin sisään ja jumi aukeaa. Itse käytin kumivasaraa, mutta tavallinenkin vasara käy. Pultin pään suojaksi laittaisin tällöin kuitenkin pienen puupalikan tms ennen kopautusta.

Ja siinä se nyt komeilee, normaaliin tapaan alaosastaan ruosteessa. Putkessa oleva tarra mainosti sen olevan ruostumatonta terästä, joten oletan ruosteen tarttuneen etuhaarukan varsiosasta eli ruotoputkesta. Tähän ohjainkannattimeen sopii ohjaustanko, jonka kiinnityskohdan (clamp) halkaisija on 25.4 mm.

Jopon stemmissä on 195 mm pitkä, halkaisijaltaan 22.2 millin putki ja se tuo ohjaustangon 40 mm eteenpäin.

Lähikuvasta voi hahmottaa stemmin toimintaperiaatteen: sisällä oleva pitkä kuusiokolopultti kiristää alaosassa olevan kiilan kannattimen putken viistottua päätä vasten, jolloin se puristuu tiukasti kiinni ympärillä olevaan etuhaarukan ruotoputkeen ja mahdollistaa pyörän ohjaamisen.

Jopon purkaminen, satulatolpan ja sovitteen irrotus

Yksi syy hankkia tämä edullinen maalilla töhritty yksilö oli se, että aikomuksenani oli joka tapauksessa maalata se. Pyörän pystyisi kyllä maalarinteipin avustuksella rajailemaan niin, että maalauksesta saisi (kauempaa katsoen) kohtuullisen siistin purkamatta fillaria, mutta minä tähtään kriittistäkin silmää miellyttävään lopputulokseen ja se tarkoittaa, että kaikki osat täytyy irrottaa rungosta. Toinen syy purkamiselle on, että tulen korvaamaan ison osan pyörän osista kevyemmillä.

Helkaman tehtaalla yhden jopon kasaaminen vielä tekijästä riippuen 12-20 minuttia, mutta 82-osaisen pyörän purkaminen ei käynyt minulta likimainkaan näin vauhdikkaasti. Aikaa meni nimittäin kolmisen tuntia, mistä osa meni tosin kuvien ottamiseen, työkalujen etsimiseen, irrotusöljyn imeytymisen odotteluun, avaussuuntien varmisteluun googlaamalla ja lopuksi myös maalattavien osien pesemiseen.

Satulatolppa

Satulatolppa eli istuinkannatin lähtee todella helposti irti. Ensin avataan sen pikalinkulla varustettu kiristin ja normaalin korkeudensäätön sijaan vedetäänkin koko putki pois rungosta. 35,6 mm kiristinpanta lähtee myös irti ylöspäin vetämällä. Kuvan kannatin ei muuten ole alkuperäinen, vaan aiempi omistaja oli uusinut sen jossain vaiheessa – kenties aiempi oli varastettu?

Satulatolpan sovite

Tämän jälkeen näkyviin jää soviteholkki (eng. reducer tai shim), joka sovittaa halkaisijaltaan hyvin yleisen 27,2 mm satulatolpan rungon satulaputkeen, jonka ulkohalkaisijaksi mittasin 35,5 – 35,6 mm mittauskohdasta riippuen. 2 mm seinämävahvuudella sisäosan halkaisija on tällöin 31,5 – 31,6 mm tienoilla.

Soviteholkin irrottaminen saattaisi onnistua esimerkiksi siirtoleukapihdeillä, mutta sovitin ja rungon maalipinta säilynee paremman näköisenä jos sen irrottaa liukuvasaralla, jollaisen onneksi hankin taannoin pohjaan jumittuneen satulatolpan nostamista varten. Ei siis aivan turha työkaluostos, koska tarvitsin sitä jo toistamiseen :-).

Liukuvarasan toimintaperiaate on sellainen, että keskellä olevaa painavaa mötikkää liu’utetaan tangon kärjestä kohti perää, siten että se lopulta törmää kahvaosaan, mikä aikaansaa terävän vedon tangon toiseen päähän kiinnitettyyn kappaleeseen. Vähän kuin käänteinen vasara.

Sarjasta löytyi onneksi sopivan kokoinen vetopää.

Koukku siis holkin alareunan alle..

.. ja muutaman vetäisyn jälkeen alumiinien holkki irtoaa siististi, joskaan ei alaosaltaan järin siistinä.

Uusi projekti: kevyt (?) sportjopo

Tällä kertaa tuuninkikohteeksi valikoitui Suomen suosituin polkupyörä. 24″ jopon massaksi kerrotaan 14,9 kg useammankin jälkeenmyyjän sivulla. Tämä on aika paljon melko pienirunkoiselle nuorisopyörälle, koska kaupasta saa jopa vain noin 5,4 kg painoisia täysikokoisia maantiepyöriä – joskin isolla rahalla. Otin nyt siis vaatimattomaksi tavoitteekseni tehdä osia vaihtamalla Suomen kevyimmän 24″ jopon ja uudistaa samalla sen tyyliäkin vähän sporttisempaan suuntaan.

Jos ette tienneet, jopo tulee sanoista JOkaisen POlkupyörä, eli hyvien säätövarojen puolesta pitkä äijänköriläskin pystyy kyllä 24″ jopolla polkemaan, mutta erityisestä ajonautinnosta ei tällöin kyllä ole kyse. 36-pinnaiset vanteet ja jykevä teräsrunko kestävät kyllä painavankin kuskin, Helkaman sivuilta löysin (e-Jopolle) maksimikuormaksi 120 kg. Jopon 50-vuotisjuhlajulkaisussa pyörän kerrotaan kestävän jopa 10 miljoonaa iskua rasitustesteissä. Tarakan päällä kerrotaan kantavuudeksi 25 kg, mutta olen kyllä nähnyt sen päällä painavampiakin lapsia kyyditetyn, eli todellinen kantavuus lienee kuitenkin suurempi.

Kuvassa on satula nostettu yli 180 cm kuskille sopivalle korkeudelle.

Hankinta

Löysin kuvan jopon tori.fi:stä, jossa tämän yksilön pyyntihinta oli hyvin maltilliset 75 euroa. Runkonumeron perusteella pyörä on rullannut ulos Helkaman Hangon tehtaalta maaliskuussa 2012. Koska jopo on myös pyörävarkaiden suosikkipyörä, epäilisin normaalisti näin hyväkuntoisen ja halvan jopon olevan jonkun muun kuin myyjän omaisuutta, mutta tässä tapauksessa pyörän hintaa laski ei-muodikas väri, punaisella maalilla tehty tuning (tai ilkivalta?) pyörän keulassa ja takaa puuttuva heijastin. Myyjä ei myöskään ollut huppupäinen laiha nisti kerrostalon takapihalla, vaan tavallinen rivitalossa asuva perheenäiti, jonka lapsi ei syystä tai toisesta halunnut enää tällä fillarilla ajaa. Varmemmaksi vakuudeksi pyörän runkolukkoon löytyi yksi avain ja sain vielä ohjekirjan ja takuutodistuksen mukaan. Kun vielä renkaatkin olivat hyväkuntoiset, niin voin taputtaa itseäni selkään ja todeta tehneeni loistokaupat!